Essee kurssille Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri
Koulutus uusintaa
luokkayhteiskunnan
Michael Perukangas
Koulutuksellisen
periytyvyyden paluu
Koulutuksen periytyvyys on viime aikoina taas alkanut
uudelleen lisääntymään: prosessi, jota ehkäisemään peruskoulun idea paljolti
perustuu, kun ennen peruskoulun synnyttämistä valikoituminen tapahtui jo siinä
vaiheessa, kun osa ikäluokasta jatkoi oppikouluun. Tästä on viitteitä Eriksonin
ja Jonssonin tutkimuksessa jo vuodelta 1996; tutkimuksen mukaan aiemmin
selkeästi edennyt koulutuksellinen tasa-arvoistumiskehitys näytti katkeavan niinkin
varhain kuin jo 1970-luvulle (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 124).
Osa tästä prosessista voi selittyä Basil Bernsteinin
rajoittuneella ja kehittyneellä koodilla. Tällä hän tarkoitti sitä, että
vanhempien sivistystaso määrittää sitä, miten perheessä suhtaudutaan lukemiseen
ja millaista kieltä perheessä käytetään, ja tämä puolestaan vaikuttaa lapsen
kykyyn omaksua opiskelussa tarvittavaa abstraktia kieltä. Bernsteinin tutkimuksen
– joka tosin koski meitä selkeämmin rakenteistunutta luokkayhteiskuntaa eli
Englantia – mukaan työläisperheissä kieli oli sanavarastoltaan köyhää, sisälsi
usein keskeneräisiä lauseita ja oli vailla abstrakteja käsitteitä, mikä tekee
opiskelun hankalaksi. (Allardt 1988, 92).
Antikaisen, Rinteen ja Kosken mukaan koulutuksellista
eriarvoisuutta voi selittää useilla eri tekijöillä. Ensiksikin,
perintötekijöitä korostavien tutkijoiden mukaan ihmisten erilaisuus, mm. erot
kyvykkyydessä liittyvät heidän sosiaaliseen taustaansa. Äärimmilleen vietynä tällainen
selitysmalli on sosiobiologinen, jolloin sellaista järjestystä, jossa
lahjakkuus katsotaan perinnölliseksi, pidetään luonnollisena. Toiseksi koulutuksellista
eriarvoisuutta voidaan selittää kodin ympäristötekijöillä, jolloin korostetaan
kodin vuorovaikutustilanteita ja perhekulttuureita, jolloin sosiaalista pääomaa
kasautuu usein niille perheille, joilla on myös taloudellista pääomaa.
Kolmanneksi, koulutuksen voidaan nähdä suosivan keskiluokkaista kulttuuria ja
keskiluokkaisia arvoja, normeja ja käytöstottumuksia, jolloin koulu jo
itsessään suorittaa valikointia sosiaalisten taustan perusteella. Neljänneksi
voidaan korostaa taloudellisia esteitä koulutukselle, jotka ainakaan Suomessa
eivät kuulu keskeisimpiin selittäjiin, meillä kun peruskoulutus on maksutonta.
Viidenneksi, perheen taloudellinen asema korreloi lapsiluvun kanssa, vaikkakin
tätä vaikutusta onkin lievitetty hyvinvointivaltion väliintulolla; nyt
merkittävämpi perhetaustan asettama haaste on perheiden hajoaminen ja niiden
moniongelmaisuus. (Antikainen etc. 124-125). Eriksson ja Jonsson päätyvät
siihen, että edellämainituista premisseistä on johdettavissa ainakin se, että
vanhempien korkeampi koulutus korreloi lasten paremman koulumenestyksen kanssa,
koska vanhemmat siirtävät lapsiin omaa koulutaitoaan ja opettavat heitä
navigoimaan koulutusjärjestelmässä ja tekemään sen edellyttämiä valintoja (emt.,
127).
Koulutukseen valikoituvuuden sosiaalisesta kirjoitettiin
Helsingin Sanomissa 9.1.2016, että vaikka kuka tahansa voikin periaatteessa
pyrkiä esimerkiksi musiikki- tai kieliluokalle, todellisuudessa
yhteiskuntaluokka näkyy valinnoissa, ainakin Espoossa tuoreen Sonja Kosusen
väitöskirjan mukaan. Yhteiskunnallisen taustan vaikutus painotetun opetuksen
luokkiin (kuten juuri musiikki- tai kieliluokille) ilmenee mm. siinä, että
hyväosaisten perheiden lapsilla on varaa harrastaa, ja esimerkiksi
musikaalisuus harjaantuu, jos lapsi on käynyt soittotunneilla. (HS 9.1.2016.)
Vaikka hankitut taidot eivät periydykään, taitojen hankkimismahdollisuudet
periytyvät.
Joskin kouluvalinta voi olla vapaa kaikille, voi olla, että
kyvyt tehdä valintoja vaihtelevat, ja ainakin osa tästä vaihtelusta voi olla
sosiaalisesti määräytynyttä. Tätä periytyvää sosiaalista määräytyvyyttä voi
kutsua esimerkiksi yhteiskuntaluokaksi. (Käyhkö 2011, 416-417.) Uusliberalistinen
diskurssi ei siinä mielessä tarjoa mitään uutta, miten se suhtautuu
yhteiskuntaluokkiin: ne kiistetään.
Uusliberalismi
kieltää itsensä ja sosiaalisten taustatekijöiden merkityksen
Uusliberalistinen diskurssi on kuitenkin koulutusvalinnoissa
tai koulutukseen valikoitumisessa siinä mielessä relevantti, että siinä
asiakkuusdiskurssin läpäisevyys ulottuu lapsiinkin, jotka ymmärretään
oppilaitosten asiakkaiksi, ja heidän valintansa kuluttamiseksi (Hilpelä 2004,
58). Konkreettiseksi policy-suositukseksi vietynä tämä voisi tarkoittaa
koulutusseteleitä.
Relevantti uusliberalistinen diskurssi onkin
koulutuskontektissa, uusoikeistolaiseksi nimettynä, ainakin, jos on Gordonia ja
Lahelmaa (2004, 68) uskominen; he jäljittävät uusliberalistisen maihintulon
koulutuspolitiikkaan 1990-luvun alkuun, suuren laman aikaan. Uusliberalismi tai
–oikeistolaisuus on käynnistänyt koulutuksessa sellaisia kehityskulkuja kuin
koulujen välisen kilpailun korostamisen, laadun korostamisen tasa-arvon kustannuksella
ja koulujen jatkuvan arvioinnin (Gordon & Lahelma 2004, 68).
Uusliberalismin isänä pidetty Friedrich von Hayek ei näe mitään
moraalista ongelmaa siinä järjestyksessä, jossa toiset ovat toisia pystyvämpiä
suorittamaan valintoja, sillä hänelle ihmisten arvo määräytyy heidän
tuottamansa panoksen perusteella, ja tätä Hayek pitää koko ihmiskunnan
eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Hayekin mielestä ihmisiä ajaa
eteenpäin halu kilpailla ja menestyä, he ovat ahneita ja itsekkäitä, ja tämä on
hyväksyttävää. Hayekin hyötyajattelussa kyvyttömyys toimia subjektina ja tehdä
yksilöllisiä valintoja on yksilön oma vika (Hilpelä 2004, 57). Tämän ajatuksen
kanssa on kuitenkin räikeässä ristiriidassa se, että moni Hayekin opetuslapsi
sortuu läpinäkyvään sosiobiologismiin, jossa lahjakkuuserot ovatkin
synnynnäisiä, eli toisin sanoen yksilön itsensä valinnoista riippumattomia
(emt., 59).
Vaikka yhteiskuntaluokat kiistettäisiinkin, ainakin
kulttuuri selittää valintoja sitä kautta, miten se ohjaa arvostuksia. Toki yhteiskuntaluokat
eivät ole siinä määrin näkyviä kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa
yksityiskoulujärjestelmineen, tai Ranskassa kulttuurisine distinktiotajuineen (Käyhkö
2011, 424), mutta tämä ei tarkoita niiden poissaoloa. Tietystä
yhteiskuntaluokasta tai kulttuurista ponnistavalle lapselle on luontevaa
suuntautua tietyn roolin toteuttajaksi yhteiskunnallisessa työnjaossa, ja
silloinkin, kun tausta ei määrää valintoja, se vaikuttaa valintoihin siinä
mielessä, että se voidaan haluta aktiivisesti kiistää, tekemällä täysin
erilaisia valintoja kuin omat vanhemmat. Yleensä tämä ymmärretään sosiaalisena
nousuna (emt., 417); tosin koulutustason ja yhteiskuntaluokan yhteys on siinä
mielessä problematisoitunut, että enää ”hyvä” koulutus ei samassa mielessä
takaa korkeaa yhteiskunnallista asemaa kuin omilla vanhemmilla, ei edes korkeaa
tulotasoa.
Pierre Bourdieun distinktion käsite sisältää erilaisia
hienovaraisia erotteluja; taloudellisesti hyväosaisilla perheillä on eniten
myös muita pääoman lajeja, kuten sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joita
tarvitaan ja joita suositaan koulutuksessa (Antikainen, Rinne & Koski 2003,
126).
Mihin
vapaa valikointi johtaa?
Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se
johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen,
jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat
aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin
osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä
näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa
ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka
on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen
oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.
Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata
valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä
oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä
heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi
itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita
kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta
lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan
jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä
siihen.
Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden
sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai
sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi
ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin
kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja
perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat
yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein
kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden
luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011),
olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille
tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin,
joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.
Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat
nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä
tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun
kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat
suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset
osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan
ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.
Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity
ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan
on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle
tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle.
(Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on
vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä,
että sinne on vaikea houkutella opettajia.
White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä
kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää
oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun
kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan
tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien
välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai
sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on
sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS
9.1.2016.)
Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka
korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin
paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle
(Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on
myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen
vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen
identiteetin rakennuspuiksi keskiluokkaisuutta
vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli
etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)
Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi;
näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS
13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten
työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin
on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään
syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen
koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta
arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt
(emt., 19).
Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja
kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan
selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai
kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti,
puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille
kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien
2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun
idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai
harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen
nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu
on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada
lyhytnäköisiä säästöjä.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä
sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja
aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita,
vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia
palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin
osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin
sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä
hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä
erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran
käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa
koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo,
ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella,
ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa,
koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja.
LÄHTEET:
Allardt
Erik: Sosiologia I. WSOY Juva 1988.
Antikainen Ari, Rinne Risto,
Koski Leena: Kasvatussosiologia. WSOY Helsinki, 2000.
Gordon, Tuula & Lahelma,
Elina: Etnografinen katse koulutuspolitiikkaan. Kasvatus 1/2004, 66-78
Hilpelä, Jyrki: Järjen epäilyä
ja suunnitelmallisuuden ylistystä? – ekskursio uusliberalistiseen
koulutuspolitiikkaan. Kasvatus 1/2004, 55-65
Kuntien ehkäistävä nuorten
syrjäytymistä tarkemmin. Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa 13.3.2011
Käyhkö, Mari: Vieras omassa
perheessä. Koulussa hyvin menestyneiden tyttöjen koulunkäynti työläisperheessä.
Kasvatus 5/2011, 415-426
Perukangas, Michael (2010):
”No, se on jotenkin niin kaukane asia tai sillee”. Työpajatoiminta, nuoret ja
osallisuus. http://tpy-fi-bin.directo.fi/@Bin/92076d9dc778ab29c92af1c3b555474a/1452595424/application/pdf/130705/tyopajatoiminta_nuoret_ja_.pdf
Sassateli,
Roberta. Marco Santoro, Paul Willis (2009). "An Interview With Paul Willis:
Commodification, Resistance, and Reproduction." European Journal of Social
Theory 2009 12. doi:10.1177/1368431009106205. Sage Publications. http://www.sagepublications.com
Internet-lähteet:
Bernelius,
Venla 2011: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/111692-%E2%80%9Dvalkoisten-pako%E2%80%9D-helsingissa-tata-perheet-pelkaavat
http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti