lauantai 13. helmikuuta 2021

Kaupunkisuunnittelun vastademokratia

 Pierre Rosanvallonin kirjan Vastademokratia teesit konkretisoituvat kaupunkisuunnittelussa; jos Lisää Kaupunkia Helsinkiin -ryhmä on itsessään reaktio vallanpitäjiin kohdistuvaan tyytymättömyyteen, niin ympäristöliikehdintä on toisenlainen, vastakkainen reaktio tähän tyytymättömyyteen, mutta sen lisäksi vielä tyytymättömyysreaktio LKH-suunnitteluun ja tarkemmin ottaen, tyytymättömyysreaktio siihen, että LKH:lla on Rosanvallonin tarkoittamalla tavalla edustuksellisen demokratian kontrollin ulkopuolista vaikutusvaltaa. Ympäristöaktivistit haluavat palauttaa kaavoitusvallan edes edustukselliseksi vallankäytöksi, jotta siihen vaikuttaminen ja valvonta olisi edes periaatteessa, edes kerran neljässä vuodessa kuntavaaleissa kuntalaisen ulottuvilla. Näitä epävirallisia vaikuttajia ei kukaan ole vaaleilla valinnut mihinkään.

Rosanvallon kirjoittaa sivulla 29: "väsymättömän valvojakansan tarkkaavaisuutta on pidetty ratkaisevana lääkkeenä instituutioiden toimintahäiriöihin, erityisesti siihen mitä voitaisiin kutsua edustukselliseksi entropiaksi (valituksi tulleiden ja valitsijoiden suhteen turmeltumiseksi)". Toisin sanoen, vallanpitäjiä pitääkin pitää varpaillaan, kyseenalaistaa ja kritisoida, mutta ei vain sitä, vaan myös haastaa ja valvoa.

Ympäristöaktivismin luonne ei ole tehdä kompromisseja, vaan yksi asia, josta se haastaa päättäjät, on nimenomaan niiden kompromettoituminen.

Rosanvallon huomauttaa (s. 32), että politiikka on oikeudellistunut. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että kun päättäjät eivät toimi kansalaisten haluamalla tavalla, ainoaksi keinoksi on jäänyt haastaa päätökset oikeusistuimissa. Tämähän näkyy esimerkiksi siinä, miten asukasliikkeet ja ympäristöjärjestöt haastavat kaavoja hallinto-oikeuksiin, mutta eivät ainoastaan kaavoja, vaan myös menettelytapoja. Tämän he tekevät, koska kuntalaisilla ei ole muutakaan veto-oikeutta, eikä päättäjiä voi vaihtaa vaalikauden välillä.

Se, mitä Rosanvallon kirjoittaa kansalaisena olemisesta, pätee kokonaisuudessaan ympäristöaktivismiin: "valvominen, hälytystilassa ja varuillaan oleminen ovat kansalaisuuden olennaisia piirteitä. Lisäksi ne ovat perin vanhoja ominaisuuksia: antiikin kansalainen ei voinut ajatella olevansa vain henkilö, joka äänestää tietyin väliajoin (Rosanvallon 2006, 45). Tämä hälytystilassa oleminen on erityisesti korostunut Helsingin vuoden 2016 yleiskaavan luonteen myötä; siinä pikselikaava on mahdollistanut 100 x 100 metrin alueita kaavoitettaviksi, ja aktivistien täytyy vahtia, mitkä näistä uhkista aktualisoituvat asemakaavoihin. Onneksi Helsinki nyt on innovoinut kaavavahdin, joka ilmoittaa ajankohtaisista kaavoista. Siitä pisteet Helsingin kaupungille.

Rosanvallon puhuu hälyttäjistä (whistle-blowers), jotka ovat yksilöitä tai ryhmiä, jotka nostavat esiin oman alansa ongelmia ja kipupisteitä. jopa ilmoittavat niistä. Se, mikä tunnistetaan ongelmaksi, riippuu näkökulmasta. Lisää kaupunkia Helsinkiin näkee aivan vastakkaisia asioita ongelmina kuin uusi ympäristöliike (Kaupunkiluontoliike, Ympäristöliike Helsinki, erilaiset pro-liikkeet). Kun nämä hälyttäjät ovat järjestäytyneet, institutionalisoituneet ja saaneet tunnustusta ja valtaa, niistä tulee Rosanvallonin tarkoittamalla tavalla advocacy group, jotka voivat olla sekä painostusryhmiä että ajatuspajoja, joiden tarkoitus on kyseenalaistaa vallitseva ajattelu. Kaupunkiluontoliikkeen kaltaiset ryhmät pyrkivät kyseenalaistamaan vallitsevan kasvuajattelun kaupunkiin sovellettuna, raideliikenteen itseistarkoituksellisuuden ja väärinymmärretyn tiivistämisen.

Tähän arvosteluun kuuluu "naming and blaming", ja se on henkilöitynyt Helsingissä aivan erityisesti Anni Sinnemäkeen. (Rozanvallon 65-66). Nämä ryhmät eivät pyrikään itse pääsemään valtaan (oli kyse sitten LKH:sta tai Kaupunkiluontoliikkeestä), vaan vaikuttamaan päätöksiin (emt. 66), korkeintaan soluttautumaan päätöksiä tekeviin ryhmiin, kuten LKH-ryhmän kohdalla näyttää sen ydinhahmojen toimiessa Vihreissä ja vieläpä saatua siellä keskeisiä kaupunkisuunnittelumandaatteja.

Päätöksentekokyvyn varjoon on jäänyt politiikanteon toinen ulottuvuus: torjunnan kyky. Sillä tarkoitetaan kykyä tehdä tyhjäksi tai estää toisen tekemä päätös (emt., 105).

Refleksiivisellä eforaatilla (119-120) tarkoitetaan jatkuvasti toimivaa, päätöksenteon keskeyttävää ja julkisen vallan toiminnan estävää modernia kansantribuunia. Se on "yhtäältä valitsija-kansalaisten yleinen, abstrakti yhteisö, toisaalta joukko erillisiä ryhmiä, jotka käsittelevät tiettyjä kysymyksiä."

Positiivinen valta merkitsee toimeenpanovaltaa, negatiivinen valta taas itsenäistä, kriittistä asioiden puuttumista (120-121).

Rosanvallonin mukaan oppositio koettelee hallitusta jatkuvasti pakottamalla sen selittämään tekonsa, todistamaan toimiensa tehon ja perustelemaan valintansa. Kunnallispolitiikassa aktiiviset kansalaiset, "eforaatti" ovat kunnallispoliitikkojen oppositio.