Yhteiskehittely ja neuvotteleva solmutyöskentely oman työhistoriani kautta tulkittuina

Allaoleva on esseeni Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa -kurssille.

Yhteiskehittely ja neuvotteleva solmutyöskentely oman työhistoriani kautta tulkittuina 

Kehittävän työntutkimuksen teoreettiset taustat

Yrjö Engeström pohjaa kehittäväksi työntutkimukseksi kutsumansa tutkimustraditionsa venäläispsykologeihin pohjautuvaan kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan. (Kallio I: Mitä työ on?)  Psykologit Vygotski, Leontjev ja Luria ymmärsivät 1920-luvulla, että ihmisen toimintaa ei voi ymmärtää, jos sitä tarkastellaan kontekstistaan irrallaan, jolloin se on vailla mieltä. Tällöin se erityinen konteksti, jota tulee ymmärtää, on toiminnan kulttuuris-historiallinen viitekehys.  (Engeström 2004, 9.) 

Vygotskin mukaan toiminta välittyy ja selittyy mielekkääksi kielen avulla. Kielellä on intrapersoonallinen funktio mutta interpersoonallinen käyttö: tällä Vygotski tarkoitti sitä, että kieli välittää mielekkäitä toimijarooleja tai toimintamalleja toisille ymmärrettäväksi, ja nämä roolit sisäistyvät yksilöllisiksi toimintamalleiksi. Kun alun alkaen kieli on vain itseilmaisun keino, oppimisen ja kasvun myötä siitä tulee myös ajattelun apuväline, tapa luokitella asioita, jolloin kielestä on tullut sisäistetty mentaalinen funktio. (Vygotsky 1978, 27; 89.) 

Vygotskin mukaan tämä sisäistämisprosessi (internalisaatio) sisältää kolme vaihetta.  

1) Alun perin ulkoinen aktiviteetti (kuten ele) sisäistetään. 

2) Yksilön sisäinen prosessi muuntuu henkilöiden väliseksi prosessiksi.  

3) Henkilöiden välisen prosessin muuntuminen persoonan sisäiseksi (=sisäistäminen) (emt., 56-57.)  

Mitä Vygotski sitten tarkoitti? Olettakaamme, että koehenkilö näkisi jäniksen. Hän ei ole nähnyt jänistä aikaisemmin, eikä tiedä, mikä se on. Hänen osoittaessaan jänistä ja nimittäessään sitä jollain nimellä, esim. "jänis", paikalla oleva toinen henkilö tulkitsee hänen osoituksensa ja sanansa viittaavan kyseiseen olentoon. Jos hänkään ei tiedä, mikä se oli, hän saattaa olettaa, että tämä toinen henkilö viittasi kyseiseen olentoon korrektilla tavalla, ja alkoi näin ollen itsekin nimittämään kyseisen kaltaisia olentoja vastaisuudessa "jäniksiksi", ja kun tämä merkitys on jaettu, lopulta kyseisessä yhteisössä tiedetään, millaisiin olentoihin viitataan jäniksinä. Näin alun perin yhden henkilön havaintoa merkitsevästä ilmaisusta onkin tullut skeema, joka ohjaa tulkitsemaan ja luokittelemaan havaintoja jäniksiksi.  

Jos Vygotskin käyttämistä taustateoreettikona haluaisi kritisoida, niin hänen teoriansa perustuu lasten kielellis-käsitteellisestä oppimisesta esitettyihin teorioihin, joita on esittänyt mm. Jean Piaget, ja niistä on vähintäänkin hyppäys aikuisten organisaatiokäyttäytymiseen sovellettavaksi. Toki Vygotski esittää kielellistetyn sosialisaation perusmallin. Minulle ei kuitenkaan aineiston perusteella aivan avaudu, miksi Engeström nojautuu Vygotskyyn, kun paremminkin hänen tarkoitusperiinsä sopivia teoreetikkoja olisi saatavilla. 

Mielestäni Vygotskia paremmin (jaetun) todellisuuden sosiaalista rakentumista kuvaavat Peter L. Berger ja Thomas Luckmann modernin (1966) sosiologian klassikkoteoksessaan Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Siinäkin kielellä nähdään suuri merkitys, mutta myös kasvokkaisella tässä ja nyt -kommunikaatiolla, josta kieli voidaan irrottaa symboliselle tasolle, abstrahoiden se havaintojen osoittamista luokituksia tekeväksi ajattelun apuvälineeksi. Kielen lisäksi Berger ja Luckmann puhuvat sisäistetyistä merkeistä, jollainen heidän esimerkissään on puukko seinässä, jonka lähes jokainen osaa yhdistää aggressioon (Berger & Luckmann 1994, 45). Kun Vygotsky yrittää psykologina löytää ihmisen käyttäytymisen lajityypillisiä piirteitä, Bergerin ja Luckmannin mukaan ihmisen tarkasteleminen psykologian keinoin erillisinä olentoina johtaa väistämättä siihen, että ihmisen erityisyys kadotetaan.  

”Ihminen tuottaa itsensä aina ja väistämättä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ihmiset yhdessä tuottavat inhimillisen maailman kaikkine sosiokulttuurisine ja psykologisine muodostumineen. Yhtäkään näistä muodostumista ei voi ymmärtää ihmislajin biologisen rakenteen tuottamaksi, sillä tämä rakenne määrää ainoastaan inhimillisen tuotteliaisuuden ulkoiset rajat. Aivan samoin kuin ihmisen on mahdotonta kehittyä ihmiseksi eristyksissä, on eristäytyneen ihmisen mahdotonta tuottaa inhimillistä ympäristöä. Eristäytynyt ihmisolento on eläimen tasolla oleva olento (ominaisuus, joka pohjimmiltaan tietenkin yhdistää eläintä ja ihmistä). Heti kun havainnoidaan inhimillisiä ilmiöitä, astutaan sosiaalisen alueelle. Ihmiselle ominainen inhimillisyys ja sosiaalisuus ovat erottamattomasti yhteenkietoutuneet. Homo sapiens on aina myös homo socius. (Berger & Luckmann 1994, 63.) 

Lisäksi Berger ja Luckmann tähdentävät sosiaalisen reseptitiedon merkitystä; tällä he tarkoittavat arkipäivän rutiininomaisista tilanteista selviytymisen niksejä (emt., 52).  

Yhteiskehittely

Victor ja Boynton (1998) teoksessaan Invented Here esittivät työn organisoinnin muutoksen historiallisen mallin, jonka uusimman kehitysmuodon he nimittivät ko-konfiguraatioksi, jonka Yrjö Engeström on kääntänyt innovaatiovetoiseksi yhteiskehittelyksi (Engeström 2004, 81; Kallio III Työn ja oppimisen historiallinen muutos). Yhteiskehittelylle on Victorin ja Boyntonin mukaan ominaista seuraavat sitä luonnehtivat piirteet: 

1.              pitkän elinkaaren tuote tai palvelu, joka ei koskaan ”tule valmiiksi” 

2.              se on adaptiivinen, käyttäjän toimintaan sopeutuva 

3.              siinä on yleensä tietoteknisin ratkaisuin upotettua asiakasälykkyyttä ja 

4.              se vaatii jatkuvaa uudelleenkonfigurointia käyttäjän, tuottajan ja tuotteen välisenä vuoropuheluna. (emt., 81) 

Yhteiskehittelyssä on siis kyse palveluinnovaatiosta, jossa tietoteknologia on yleensä keskeisessä roolissa ja tämä palvelu tapaa olla räätälöity juuri tietyn asiakkaan tiettyyn täsmätarpeeseen. Asiakas tietää, mitä se/hän palvelultaan tarvitsee ja palvelun tekninen tuottaja osaa toteuttaa kyseisen palvelun teknisesti. Kuitenkin, koska kyse on täsmäasiakkaan täsmäkäytöstä, palvelun räätälöinti on jatkuvaa, ja sitä kehitetään käyttökokemusten pohjalta ja tarpeiden täsmentyessä. Hyvä esimerkki tällaisesta yhteiskehittelyn alaisesta palvelu(tuote)innovaatiosta on esimerkiksi terveydenhuollon tietojärjestelmä, joka pitää sopeuttaa sairaanhoidon hoitoketjuihin, eikä päinvastoin, jolloin terveydenhuollon palvelujärjestelmät sovitettaisiin tietojärjestelmäyhteensopiviksi (tosin on sellaistakin sattunut, että ylilääkäri vaati minun lukevan tietojärjestelmistä sellaisia tunnuslukuja, joita sieltä ei saanut, ja kun tämän selitin hänelle, hän hermostui pahemman kerran, vaikka kyse oli tietojärjestelmän soveltumattomuudesta tarkoitukseensa, eikä minun yhteistyöhaluttomuudestani).  

Yhteiskehittely: case Ambience Design

Toimin puolisen vuotta talvella ja keväällä 2005 toiminimiyrittäjänä, jolloin osallistuin tutkijan ja konsultin ominaisuudessa moniin hankkeisiin, joille oli ominaista yhteiskehittely. Nämä hankkeet olivat konsortiohankkeita: niissä oli mukana suuri, heterogeeninen joukko eri alojen asiantuntijoita, joiden oli tarkoitus tuoda oma erikoisosaamisensa kyseisen palveluinnovaation kehittämiseksi. Erinomainen tyyppiesimerkki tällaisista hankkeista oli Ambience Design, jossa varsinaisen konseptin oli ideoinut yksittäinen konsultti, ja sen kehittämiseksi haettiin rahoitusta Teknologian kehittämiskeskukselta Tekesiltä. 

Hankkeen ideointivaiheessa oli mukana korkeakouluja antamassa tutkimusosaamista ja yliopiston fasiliteetteja: Helsingin yliopisto, Turun yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu ja Tekninen korkeakoulu, yksittäisiä suunnittelijoita ja muotoilijoita tuomassa omaa kokemustaan varsinaisen tuotteen suunnittelemiseksi sekä minä yksittäisenä tutkijana kontekstualisoimassa hankkeeseen liittyvää käsitetyöskentelyä ja kulttuurisosiologista viitekehystä. Yhteistyökumppanina oli myös Design-museo, jossa oli tarkoitus järjestää näyttelyitä, joissa hankkeessa syntyviä innovaatioita esiteltäisiin, ja tarkoitus oli käyttää myös näyttelyvierailta kerättyä palautetta innovaation kehittämiseksi. 

Jo koko Ambience Designin konsepti jo itsessään vaatii yhteiskehittelyä, sillä siinä oli yksinkertaistaen kyse asiakkaan tarpeiden, toiveiden ja mielialan mukaan mukautuvista työtiloista ja kalusteista. Ambience Design lähtee yhteiskehittelyn mukaisesti siitä, että palvelu ei koskaan ole valmis, mutta erona yhteiskehittelyyn on se, että sen jälkeen kun tekniikka on valmis, palvelu mukautuu suoraan asiakkaalta saatujen sensoristen ärsykkeiden perusteella. 

Oma osuuteni hankkeessa rajoittui hankesuunnitteluun ja konseptointiin, joten en valitettavasti ole kartalla siitä, toimiko itse konsepti-innovaatio suunnitellulla tavalla. 

Neuvotteleva solmutyöskentely

Toinen tarkastelemani Engeströmin käsite on neuvotteleva solmutyöskentely. Valitsin tämän käsitteen, koska sen sisältämä toimintakonsepti terveydenhuollossa pilotoituna on minulle terveydenhuollossa viimeiset vuodet työskennelleenä tuttu. Engeströmin mukaan neuvottelevan solmutyöskentelyn toimintakonseptin ymmärtäminen ei ole mahdollista ilman historiallista tarkastelua siitä, miten terveydenhuollossa paradigma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana. (Engeström 2004, 71-73.) 

Engeström hahmottaa terveydenhuollon toimintakulttuurin muutosta kolmen syklin kautta; tosin mielestäni on samantekevää, millainen graafinen esitysmuoto asialle valitaan. Parempi mielestäni olisi puhua vain "malleista" tai "konsepteista" kuin sykleistä. Engeströmin sykli-idea kuvaa oppivaa organisaatiota; siinä organisaatiossa ollaan havahduttu vallitsevan toimintatavan rajoituksiin, ja syklin kriisiytyminen on johtanut toimintakulttuurin muutokseen. Seuraavan syklin olisi aina tarkoitus vastata ensimmäisen syklin ongelmiin. 

Ensimmäistä sykliä Engeström kuvaa sektoroiduksi massapalvelumalliksi, jossa potilaan erillisiä vaivoja käsiteltiin toisistaan riippumattomina ja erillisinä. Tässä mallissa tarkastelun kohde on yksittäinen lääkärinkäynti ja hoidettavana on yksittäinen ongelma. Esimerkiksi sydänperäistä vaivaa hoidettiin sydänperäisenä, sisäeritysvaivaa sisäeritysvaivana ja psykiatrista vaivaa psykiatrisena, ottamatta mitenkään kantaa kyseisten vaivojen mahdollisiin syy-yhteyksiin, puhumattakaan siitä, jos samalla asiakkaalla olisi esimerkiksi vielä sosiaalitoimen interventiota vaativaa ongelmatiikkaa. (emt., 72-73.) Tässä tarkastelutavassa potilas usein palaa saman vaivan kanssa, sillä ollaan hoidettu vain oireita, ei syitä. 

Toisessa syklissä ollaan yritetty ratkaista edellisen syklin ongelmana ollut hoidon  katkonaisuus. Väestövastuu ja moniammatillinen tiimityö -nimellä kutsumaansa sykliä luonnehtivat Engestromin mukaan holistinen näkemys potilasasiakkaasta ja hoitosuhteen pitkäjänteisyys. Tässä mallissa tarkastelun kohteena on yksittäisen potilaskäynnin sijasta potilaan (asiakkaan) hoitosuhde ja potilas monien ongelmien kokonaisuutena. Tämän mallin käyttöönottoon ovat liittyneet esimerkiksi omalääkäriajattelu, joka on 1990- ja 2000 -luvulla voimakkaasti lyönyt itsensä läpi. Ajatuksena on, että kun jokaiselle kansalaiselle on osoitettu omalääkäri, tämä voisi ainakin periaatteessa tuntea potilaansa elämäntilanteen tai ainakin terveydentilan kokonaisuuden siinä määrin, että edellisen mallin ongelmakohdat vältettäisiin, lääkärin ymmärtäessä potilaan terveydentilan mahdollisia syy-seuraussuhteita. (emt. 73.) 

Toiseenkin sykliin liittyy kuitenkin ongelmia. Potilaat muuttavat, ja heidän hoitolaitoksensa vaihtuvat perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Samoin tekevät lääkäritkin. Kolmatta sykliä Engeström nimittää kustannuksista ja vaikutuksista vastuulliseksi solmutyöskentelyksi, ja siinä tarkastelun kohteena ovat hoitoketju ja niiden verkostot. (emt., 73-74.) Vastuullisella solmutyöskentelyllä saattaa olla edellisen syklin piirteitä siinä mielessä, että siinä edelleen yhdellä lääkärillä saattaa olla kokonaisvastuu potilaasta, mutta tämä yksi lääkäri voi olla erikoissairaanhoidon spesialisti, esimerkiksi psykiatri tai kardiologi. Tämä yksi lääkäri sitten vetää moniammatillista verkostoyhteistyötä, jossa saattaa olla mukana esimerkiksi kaupungin sosiaalitoimen sosiaalityöntekijä, klinikan oma sosiaalityöntekijä, perhetyöntekijä, psykologi, opettaja, erityisopettaja, koulukuraattori, psykoterapeutti ja toimintaterapeutti; lisäksi konsultoidaan tarpeen mukaan muiden lääketieteen erikoisalojen spesialisteja. 

Neuvottelevan solmutyöskentelyn tapauksena HYKS:in lastenpsykiatria

Edelläkuvattu malli kuvaa toimintatapaa HYKS:in lastenpsykiatriassa, jossa olen työskennellyt viimeiset 2 ja puoli vuotta. Kolmannelle mallille on myös ominaista avohoidon lisääntyminen (emt., 74),  ja mahdollisimman ripeä kotiuttaminen, mikä edellyttää saumatonta yhteistyötä erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja kotisairaanhoidon välillä. Engeström huomauttaa aivan oikein, että terveydenhuollossa kolmas sykli edellyttää potilaalta itseltään mahdollisimman suurta omaohjautuvuutta. Se perustuu optimismiin, jossa potilas kykenee toimimaan vastuullisen kuluttajan tavoin (emt., 74-75), eikä tämä malli sovellukaan kroonikoille, jotka eivät pärjää kotonaan itsenäisesti. Ei voi voimaannuttaa, jos voimia ei ole; tiedän, että terveyskeskusten vuodeosastojen aktiivinen, kuntouttava ote käytännössä johtaa siihen, että 1. syklin ongelmat palaavat takaovesta: kotona selviämätön potilas palaa usein hyvin pian saman tai jonkun toisen vaivan kanssa. 

Jo pienen ikuisuuden vatuloitu Sote-ratkaisu voisi sisältää ratkaisun avaimet edellämainittuun problematiikkaan: siinä sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio mahdollistaisi nykyistä saumattomamman tiedonkulun. Tässä integraatiossa tosin on sosiaalitoimi pitkälti unohdettu, ja edetty terveydenhuolto edellä, tai itse asiassa maakuntahallinto ja Keskustapuolueen läänitystarpeet edellä.  

Ongelmana kolmannen syklin käytössä on se, että jos aiemmissa sykleissä ollaan tuhlattu potilaan aikaa ja vaivaa, tämän joutuessa aina kertaamaan anamneesiaan uudestaan, niin tässä mallissa taas tuhlataan henkilökunnan aikaa, jota tarvitaan moninkertaisesti aiempiin hoitomalleihin verrattuna. Jokainen tuntemani lastenpsykiatrian työntekijä sanoo moniammatillisen tiimityön lisänneen heidän työtehtäviään ja –kuormittuneisuuttaan, mitä lisäävät myös lisääntyvistä tehtävistä johtuvat lisääntyvät raportointivelvoitteet. On hyvä periaate, että jokainen relevantti taho on samalla kartalla, mutta moniammatillisen tiimityön neuvotteluihin osallistuminen syö monen ammattilaisen työaikaa samanaikaisesti, raportointiajat vielä päälle. Esimerkiksi lastenpsykiatriassa opettajan osallistuessa neuvotteluun, jäävät hänen oppilaansa silloin ”huutolaislasten” asemaan, jolloin usein erityistä tukea ja paljon ohjausresursseja vaativat haastavat lapset on sälytetty jonkun toisen opettajan vahdittaviksi o.t.o. -periaatteella. 

HUS:in käyttämä menettely sisältää myös sosioteknisen työnsuunnittelun piirteitä. Siinä   

1) painotetaan sosiaalista vuorovaikutusta ja työryhmiä. Ainakin HUS lastenpsykiatrian työskentelytavoissa korostuu sosiaalinen vuorovaikutus, kuten edellä on esitetty, Työryhmät voidaan ymmärtää monellakin tavalla. Ensinnäkin, kaikki lastenpsykiatrian substanssityöntekijät - kuten lääkärit, psykologit, toimintaterapeutit ja sosiaalityöntekijät - yhdessä toimipisteessä muodostavat tiimin. Toiseksikin, aina käsiteltäessä yhden potilaan asioita sisäisesti poliklinikan työntekijöiden kesken, tällöin tiimi voidaan ymmärtää potilas N.N:n asioita käsittelevänä tiimina. Kolmanneksi, saman ammattiryhmän edustajat koko toimialalla muodostavat oman tiiminsä; esimerkiksi sosiaalityöntekijät eri lastenpsykiatrissa yksiköissä tapaavat toisinaan.  

2) siinä oppimisjärjestelmä on hybridi, jossa on edelleen piirteitä tayloristisestä työn osittamisesta ja ulkoapäin tapahtuvasta puitteistamisesta. Sen lisäksi organisaatioon keräytyy hiljaista tietoa yksittäisistä tapauksista, joita lisäksi käydään läpi työnohjauksissa. (Kallio V: Vastaaminen joustavuuden haasteeseen)  

HUS:in lastenpsykiatrian toimintamallia voisikin kuvata tietotekniseksi fordismiksi, jossa työn luonne on olennaisesti henkinen. Se perustuu tietojärjestelmävetoiseen tiedon jakamiseen ja työn osittamiseen ammattiryhmiin perustuvan työnjaon mukaisesti, ja periaatteena on, että tieto olisi saatavissa kaikille hoitoon osallistuville tahoille. Käytännössä tämä tiedon jakamisen periaate kuitenkin on törmännyt tietojärjestelmien yhteensopimattomuuteen ja omien potilastietojen hallinnan ja luovuttamiskieltojen aiheuttamiin katkoksiin. Tietoteknisen kumouksen sanotaan johtavan palvelutuotteen asiakaskohtaiseen räätälöintiin, mikä päteekin vallitsevaan hoitokäytäntöön. Lisäksi sen sanotaan johtavan työnjohdon hämärtymiseen ja hierarkioiden madaltumiseen (Kallio VI: Tietotekninen verkostotalous), mikä ei kuitenkaan ole hoitoalojen todellisuutta. Joskin työnjohto - eli osastonhoitajat - harvoin puuttuu hoidon suunnitteluun, se joutuu virkansa puolesta puitteistamaan työnsuunnittelua ja valvomaan esimerkiksi ylimmän johdon asettamien raportointivelvoitteiden toteutumista (jotka tulevat THL:ltä). Terveydenhoidon maailma on todellisuudessa hyvin hierarkkinen, ja hierarkian ylimpänä tulevat lääkärit. Tätä hierarkkisuutta pidetään yllä rakenteellisesti, sillä lääkäri johtaa moniammatillista tiimityötä, mikä käytännössä ilmenee jo siinäkin, että lääkärit toimivat potilasneuvotteluissa "puheenjohtajina".  

LÄHTEET: 

Berger, Peter L & Luckmann, Thomas (1994): Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Alkuteos The Social Construction of Reality (1966). Like Kustannus Helsinki, 1995. 

Engeström, Yrjö (2004): Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä. Vastapaino, Otavan Kirjapaino, Keuruu. 

Kallio, Kirsi: Verkkoluennot I, III, V ja VI kurssille Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa, tammikuu 2016.  

Vygotsky, Lev (1978): Mind in Society. The Development of Higher Psychological Processes. Harvard University Press Cambridge, Massachusetts, London, England. 

Koulutus uusintaa luokkayhteiskunnan

Essee kurssille Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri

Koulutus uusintaa luokkayhteiskunnan

Michael Perukangas

Koulutuksellisen periytyvyyden paluu

Koulutuksen periytyvyys on viime aikoina taas alkanut uudelleen lisääntymään: prosessi, jota ehkäisemään peruskoulun idea paljolti perustuu, kun ennen peruskoulun synnyttämistä valikoituminen tapahtui jo siinä vaiheessa, kun osa ikäluokasta jatkoi oppikouluun. Tästä on viitteitä Eriksonin ja Jonssonin tutkimuksessa jo vuodelta 1996; tutkimuksen mukaan aiemmin selkeästi edennyt koulutuksellinen tasa-arvoistumiskehitys näytti katkeavan niinkin varhain kuin jo 1970-luvulle (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 124).

Osa tästä prosessista voi selittyä Basil Bernsteinin rajoittuneella ja kehittyneellä koodilla. Tällä hän tarkoitti sitä, että vanhempien sivistystaso määrittää sitä, miten perheessä suhtaudutaan lukemiseen ja millaista kieltä perheessä käytetään, ja tämä puolestaan vaikuttaa lapsen kykyyn omaksua opiskelussa tarvittavaa abstraktia kieltä. Bernsteinin tutkimuksen – joka tosin koski meitä selkeämmin rakenteistunutta luokkayhteiskuntaa eli Englantia – mukaan työläisperheissä kieli oli sanavarastoltaan köyhää, sisälsi usein keskeneräisiä lauseita ja oli vailla abstrakteja käsitteitä, mikä tekee opiskelun hankalaksi. (Allardt 1988, 92).

Antikaisen, Rinteen ja Kosken mukaan koulutuksellista eriarvoisuutta voi selittää useilla eri tekijöillä. Ensiksikin, perintötekijöitä korostavien tutkijoiden mukaan ihmisten erilaisuus, mm. erot kyvykkyydessä liittyvät heidän sosiaaliseen taustaansa. Äärimmilleen vietynä tällainen selitysmalli on sosiobiologinen, jolloin sellaista järjestystä, jossa lahjakkuus katsotaan perinnölliseksi, pidetään luonnollisena. Toiseksi koulutuksellista eriarvoisuutta voidaan selittää kodin ympäristötekijöillä, jolloin korostetaan kodin vuorovaikutustilanteita ja perhekulttuureita, jolloin sosiaalista pääomaa kasautuu usein niille perheille, joilla on myös taloudellista pääomaa. Kolmanneksi, koulutuksen voidaan nähdä suosivan keskiluokkaista kulttuuria ja keskiluokkaisia arvoja, normeja ja käytöstottumuksia, jolloin koulu jo itsessään suorittaa valikointia sosiaalisten taustan perusteella. Neljänneksi voidaan korostaa taloudellisia esteitä koulutukselle, jotka ainakaan Suomessa eivät kuulu keskeisimpiin selittäjiin, meillä kun peruskoulutus on maksutonta. Viidenneksi, perheen taloudellinen asema korreloi lapsiluvun kanssa, vaikkakin tätä vaikutusta onkin lievitetty hyvinvointivaltion väliintulolla; nyt merkittävämpi perhetaustan asettama haaste on perheiden hajoaminen ja niiden moniongelmaisuus. (Antikainen etc. 124-125). Eriksson ja Jonsson päätyvät siihen, että edellämainituista premisseistä on johdettavissa ainakin se, että vanhempien korkeampi koulutus korreloi lasten paremman koulumenestyksen kanssa, koska vanhemmat siirtävät lapsiin omaa koulutaitoaan ja opettavat heitä navigoimaan koulutusjärjestelmässä ja tekemään sen edellyttämiä valintoja (emt., 127).

Koulutukseen valikoituvuuden sosiaalisesta kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 9.1.2016, että vaikka kuka tahansa voikin periaatteessa pyrkiä esimerkiksi musiikki- tai kieliluokalle, todellisuudessa yhteiskuntaluokka näkyy valinnoissa, ainakin Espoossa tuoreen Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan. Yhteiskunnallisen taustan vaikutus painotetun opetuksen luokkiin (kuten juuri musiikki- tai kieliluokille) ilmenee mm. siinä, että hyväosaisten perheiden lapsilla on varaa harrastaa, ja esimerkiksi musikaalisuus harjaantuu, jos lapsi on käynyt soittotunneilla. (HS 9.1.2016.) Vaikka hankitut taidot eivät periydykään, taitojen hankkimismahdollisuudet periytyvät.

Joskin kouluvalinta voi olla vapaa kaikille, voi olla, että kyvyt tehdä valintoja vaihtelevat, ja ainakin osa tästä vaihtelusta voi olla sosiaalisesti määräytynyttä. Tätä periytyvää sosiaalista määräytyvyyttä voi kutsua esimerkiksi yhteiskuntaluokaksi. (Käyhkö 2011, 416-417.) Uusliberalistinen diskurssi ei siinä mielessä tarjoa mitään uutta, miten se suhtautuu yhteiskuntaluokkiin: ne kiistetään.

Uusliberalismi kieltää itsensä ja sosiaalisten taustatekijöiden merkityksen

Uusliberalistinen diskurssi on kuitenkin koulutusvalinnoissa tai koulutukseen valikoitumisessa siinä mielessä relevantti, että siinä asiakkuusdiskurssin läpäisevyys ulottuu lapsiinkin, jotka ymmärretään oppilaitosten asiakkaiksi, ja heidän valintansa kuluttamiseksi (Hilpelä 2004, 58). Konkreettiseksi policy-suositukseksi vietynä tämä voisi tarkoittaa koulutusseteleitä.

Relevantti uusliberalistinen diskurssi onkin koulutuskontektissa, uusoikeistolaiseksi nimettynä, ainakin, jos on Gordonia ja Lahelmaa (2004, 68) uskominen; he jäljittävät uusliberalistisen maihintulon koulutuspolitiikkaan 1990-luvun alkuun, suuren laman aikaan. Uusliberalismi tai –oikeistolaisuus on käynnistänyt koulutuksessa sellaisia kehityskulkuja kuin koulujen välisen kilpailun korostamisen, laadun korostamisen tasa-arvon kustannuksella ja koulujen jatkuvan arvioinnin (Gordon & Lahelma 2004, 68).

Uusliberalismin isänä pidetty Friedrich von Hayek ei näe mitään moraalista ongelmaa siinä järjestyksessä, jossa toiset ovat toisia pystyvämpiä suorittamaan valintoja, sillä hänelle ihmisten arvo määräytyy heidän tuottamansa panoksen perusteella, ja tätä Hayek pitää koko ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Hayekin mielestä ihmisiä ajaa eteenpäin halu kilpailla ja menestyä, he ovat ahneita ja itsekkäitä, ja tämä on hyväksyttävää. Hayekin hyötyajattelussa kyvyttömyys toimia subjektina ja tehdä yksilöllisiä valintoja on yksilön oma vika (Hilpelä 2004, 57). Tämän ajatuksen kanssa on kuitenkin räikeässä ristiriidassa se, että moni Hayekin opetuslapsi sortuu läpinäkyvään sosiobiologismiin, jossa lahjakkuuserot ovatkin synnynnäisiä, eli toisin sanoen yksilön itsensä valinnoista riippumattomia (emt., 59).

Vaikka yhteiskuntaluokat kiistettäisiinkin, ainakin kulttuuri selittää valintoja sitä kautta, miten se ohjaa arvostuksia. Toki yhteiskuntaluokat eivät ole siinä määrin näkyviä kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa yksityiskoulujärjestelmineen, tai Ranskassa kulttuurisine distinktiotajuineen (Käyhkö 2011, 424), mutta tämä ei tarkoita niiden poissaoloa. Tietystä yhteiskuntaluokasta tai kulttuurista ponnistavalle lapselle on luontevaa suuntautua tietyn roolin toteuttajaksi yhteiskunnallisessa työnjaossa, ja silloinkin, kun tausta ei määrää valintoja, se vaikuttaa valintoihin siinä mielessä, että se voidaan haluta aktiivisesti kiistää, tekemällä täysin erilaisia valintoja kuin omat vanhemmat. Yleensä tämä ymmärretään sosiaalisena nousuna (emt., 417); tosin koulutustason ja yhteiskuntaluokan yhteys on siinä mielessä problematisoitunut, että enää ”hyvä” koulutus ei samassa mielessä takaa korkeaa yhteiskunnallista asemaa kuin omilla vanhemmilla, ei edes korkeaa tulotasoa.  

Pierre Bourdieun distinktion käsite sisältää erilaisia hienovaraisia erotteluja; taloudellisesti hyväosaisilla perheillä on eniten myös muita pääoman lajeja, kuten sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joita tarvitaan ja joita suositaan koulutuksessa (Antikainen, Rinne & Koski 2003, 126).

Mihin vapaa valikointi johtaa?

Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen, jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.

Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä siihen.

Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011), olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin, joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.

Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.

Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle. (Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä, että sinne on vaikea houkutella opettajia.

White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS 9.1.2016.)

Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle (Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen identiteetin rakennuspuiksi  keskiluokkaisuutta vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)

Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi; näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS 13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt (emt., 19).

Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti, puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien 2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada lyhytnäköisiä säästöjä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita, vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo, ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella, ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa, koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja.

LÄHTEET:

Allardt Erik: Sosiologia I. WSOY Juva 1988.

Antikainen Ari, Rinne Risto, Koski Leena: Kasvatussosiologia. WSOY Helsinki, 2000.

Gordon, Tuula & Lahelma, Elina: Etnografinen katse koulutuspolitiikkaan. Kasvatus 1/2004, 66-78

Hilpelä, Jyrki: Järjen epäilyä ja suunnitelmallisuuden ylistystä? – ekskursio uusliberalistiseen koulutuspolitiikkaan. Kasvatus 1/2004, 55-65

Kuntien ehkäistävä nuorten syrjäytymistä tarkemmin. Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa 13.3.2011

Käyhkö, Mari: Vieras omassa perheessä. Koulussa hyvin menestyneiden tyttöjen koulunkäynti työläisperheessä. Kasvatus 5/2011, 415-426

Perukangas, Michael (2010): ”No, se on jotenkin niin kaukane asia tai sillee”. Työpajatoiminta, nuoret ja osallisuus. http://tpy-fi-bin.directo.fi/@Bin/92076d9dc778ab29c92af1c3b555474a/1452595424/application/pdf/130705/tyopajatoiminta_nuoret_ja_.pdf

Sassateli, Roberta. Marco Santoro, Paul Willis (2009). "An Interview With Paul Willis: Commodification, Resistance, and Reproduction." European Journal of Social Theory 2009 12. doi:10.1177/1368431009106205. Sage Publications. http://www.sagepublications.com

Internet-lähteet:

Bernelius, Venla 2011: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/111692-%E2%80%9Dvalkoisten-pako%E2%80%9D-helsingissa-tata-perheet-pelkaavat

http://www.hs.fi/kaupunki/a1452232533671

http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis

http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/

http://yle.fi/uutiset/suomalaiset_karsastavat_maahanmuuttajavaltaisia_kouluja/5902040

"No, se on jotenki niin kaukainen asia tai sillee". Työpajatoiminta, nuoret ja osallisuus.

Raportin pääsee lukemaan klikkaamalla linkkiä.

EU and peripheral cultural (musical) politices and policies

EU and peripheral cultural (musical) politices and policies A proposal for a doctoral thesis (draft b, spring 2004)
 Basis for international referee article/articles, some of the following themes would be discussed:

Special characteristics of the cultural politics in Lapland (as a case of peripheral/local but internationally acclaimed cultural institutions)
 centralised but de-centralising
 what is the political motive of localised cultural politics? Education?
 why does the Chamber Orchestra of Lapland play in primary school halls?
 compare with the cultural politics in Sweden, Norway

EU and periphery politics
 e.g. the Eurovision song contest: new countries (or peripheries), like Latvia, have been shown some cultural/political sympathy
 new member countries in the EU; some of them are traditional musical centres, but politically/economically quite peripheral in the European context
Theories of peripheries
 orchestras/other musical institutions in other peripheral European areas
 traditional centres with a national tradition and symphonic composers of their own: Berlin and Vienna Philharmonic, Concertgebouw Amsterdam, St. Petersburg Philharmonic, Prague Philharmonic, the London Orchestras
 have been challenged with progressive programming choices lately
 centres with no strong orchestral tradition: Paris, Italy (opera instead)
 semi-peripheries (or peripheries of the centres): Scottish Chamber Orchestra, Ulster Orchestra, Schleswig-Holstein, local BBC orchestras (Scottish orchestra plays lots of local music)
 new musical centres, or new semi-peripheries with a tradition of their own: Toulouse
 peripheries: Lahti Symphony Orchestra, Gothenburg, Oslo, Iceland
 traditional peripheries: Barcelona, Oulu, Jyväskylä
 peri-peripheries: Lohja, Kuhmo, other local orchestras in Finland, Umeå, Bergen
 peri-peripheries: local orchestras with a profile of their own: Vantaa, Rovaniemi. Do they have a special local mission or are they nationally/internationally orientated?
 new peripheries: Petroskoi, Archangel
 new peripheries/old centres: Prague, Budapest, Warsaw

Why is it advantageous to show up as a patron of culture (or sports)?
 Ilkka Kanerva, Tanja Karpela, Matti Ahde, Suvi Lindén, Silvio Berlusconi comp. with Lennart Meri, Vaclav Havel

Music sociology: the traditions from musicology or sociology. Musicological tradition has as its starting point the institutions of music making, sociology is mostly concentrated in audience research.
 Sociology of music: is here established

Programming policies
 theories of postmodernism; crossover
 choice of what is being performed; decided by whom, which are the motives?

Political will:
 why is music considered to be of central importance in Finland (not other arts); the national myth of “Sauna, sisu, Sibelius”
 since 1960s music institutions, conservatories have expanded in Finland but also elsewhere
 the general professional level and quantity of musicians has expanded
 new generation of conservatory-raised musicians have occupied the local orchestras
 the musical standard of local orchestras has improved considerably
 little later: more local orchestras have been founded

Local, National and International Interpretations of the Importance of a Local Cultural Institute and Reception of Challenging Programming

Research Proposal for a Doctoral Thesis -
Local, National and International Interpretations of the Importance of a Local Cultural Institute and Reception of Challenging Programming - Case the Chamber Orchestra of Lapland

Spring, 2004

Music is a commodity of a special kind. It is immaterial by nature, although it can be obtained by buying material objects like recordings. In this study, I will try to sort out the logic how people do consume music as a cultural and a service product. What is special in this case, how do music critics worldwide, nationally and locally react to the Chamber Orchestra of Lapland, as it is a local institute having become famous for its attempts to cross over the traditional definitions of musical genres. As a starting point, I try to solve out if the audience’ choice is conservative or tolerant of challenging concert programs, and whether this same approach to culture also applies to music critics. I will also develop the theoretical concepts of symbolic consumption and imaginary groups. The original idea of this study is accepted at the University of Helsinki; also some contacts with Sibelius Academy have been taken.

Culture can be seen as a service product (by Kolb 2000, pages 136-141): it is a convenience product, a comparison product and a speciality product.

There are external factors influencing consumer choice (Kolb 2000, pages 123-130); according to Kolb such as education, ethnic culture, reference groups, family and social class. Then there are motivators that might be called as “internal” reasons for attendance, mentioned by Kolb (pages 107-110) e.g. leisure and entertainment, social ritual and self-improvement, or likeas divided in a survey conducted in France internal factors influencing cultural choices can be divided into three main groups: educational motives: cultural “meat”, learning from the performance, intellectual stimulation: personal development, an intellectual challenge and pleasure: social, interaction, communication (Bouder-Pailler 1999)

This division of external and internal motivators stresses out the notion that consumer choice of musical products is deeply a social venture practiced, determined, renewed, constructed and produced by individual consumer choices. It goes both ways; of course also the choice and the possibility the choose is determined by the available cultural products.

The quantitative aspect of the cultural consuming and participation can be tackled through different cultural statistics. Some comparative studies based on this data are already being made; in the study I use here included were Ireland, Scotland and Finland because of the comparable population scale, Northern Ireland, Wales, England because of similarity in language, norms, administration and France because it is a model country in cultural activity and expenditure. Following indicators were then used: aggregate attendance in arts events, patterns of attendance at selected arts events, ownership of items of consumer electronics, use of home-based technology as a means of accessing the arts for selected artforms, participation in amateur activities and attitudes to the arts (Clancy 1999, 223-244; in the book edited by Fitzgibbon&Kelly).

My aim is to have a picture of the logic and evaluation process of social appreciations and cultural classifications that define the consumer’s social position in the field of collecting music and to try to define the factors influencing cultural choices, both individually and socially. In my master’s thesis I claimed that so-called crossover is not easy to apprehend and locate by the music journalists, as they usually are specialists, specialised in one musical genre.

My method will consist of getting familiar with all the relevant cultural statistics and audience research, and then perhaps test by preliminary hypothesis by interviewing attendants of musical events and musical directors. I will also try to have a picture of the musical product as a species of industrially produced and marketed mass entertainment but also as a individual lifestyle-orientated but popularly marketed package of experience. I also have to find all the possible material written about the Chamber Orchestra of Lapland; also articles helping the conseptualisation of the concept crossover.

BACKGROUND LITERATURE for this paper:

From Maestro to Manager. Critical Issues in Arts&Culture Management. Oak Tree Press, Dublin in association with Graduate School of Business&University College Dublin. 1997; Reprinted in 1999. Edited by Anne Fitzgibbon & Anne Kelly

KOLB, Bonita M. (2000): Marketing Cultural Organisations. New Strategies for Attracting Audiences to Classical Music, Dance, Museums, Theatre and Opera. Oak Tree Press, Dublin 2000.

PERUKANGAS, Michael (1998): Musiikkiarvostelut - politiikkaa vai tiedettä. A master’s thesis in sociology, University of Helsinki.